Sana on teon varjo

Perjantai 28.11.2008 klo 17.38 - Juhani Eilola

Viime päivinä kurikkalaisia ovat puhuttaneet sanat. Samoilla sanoilla voidaan tarkoittaa montaa eri asiaa. Puhuttuna sen saattaa kuulla äänenpainoista mutta kirjoitettua sanaa ohjaa helposti myös lukijan ennakkoasenne ja tilanne/ajankohta jossa teksti esitetään.

Jos kirjoitan blogini alkuun:

Päivän vinkki: 28.11.2008 klo 19.20 on ilta.

Osa lukijoista ihmettelisi mistä oikein on kyse, osa ottaisi sen huonona vitsinä tuntematta asiaa, mutta ne jotka ovat käyneet Matti Ollilan blokissa ottaisivat sen joko hauskahkona ironiana tai törkeänä pilkkana ja suunsoittona.

Jos liitän tekstiin vielä kuvan henkilöstä niin kohde tulee entistä selkeämmäksi vaikka tarkoittaisinkin kuvalla ihan muuta ja vielä kun kuvaksi valitsee esim. pellen niin tilanne vain pahenee entisestään. Sanan ja kuvan yhdistelmällä pystyy rakentamaan tehokkaan tuhoaseen.

Ovatko lukijat koskaan sanoneet mitään mikä pitäisi saada takaisin? Voi olla että näitä juttuja on vaikeampi kertoa kuin hauskoja juttuja, koska välttämättä vielä aikojenkaan päästä ei saa unta sanottuaan vääriä sanoja jollekulle. Joskus tarkoituksella ja joskus ilman tarkoitusta.

Kylät fällyjen alla

Keskiviikko 26.11.2008 klo 0.17 - Juhani Eilola

Kurikan syrjäkulmilla vaikutti 1800-luvun lopulla ns. "fällyuskoisten ryhmäkunta". Itse saarnaajalla oli monia "taivaallisia morsiamia" ja yhteen harsittujen vällyjen alla käytiin läpi riittejä suurella joukolla.

Kurikan kaupungintalolla olivat illalla fällyt levällään ja meitä kylien edustajia oli paikalla jonkin verran "elikkä paljon".

Illan opastuksesta vastasi kyläasiamies Pirkko Annala Seinäjoen Seudun Kehittämisyhdistys Liiveristä. www.liiveri.net



















Olen ollut niin monessa koulutuksessa hanketoiminnasta ja kylien kehittämisestä, ettei ilta sisältänyt oikein paljon uutta. Lopputuloksena oli kuitenkin kaksi hyvinkin konkreettista riittiä. Vällyjen alla ryhdytään yhteistuumin päivittämään kyläsuunnitelmia ja suunnittelemaan yhtenäistä kotisivukäytäntöä kylille. Kaikkia kyliä kutsutaan tuomaan omat vällynsä harsittavaksi kokonaisuuteen.

Kotisivut ovat portti kylän arkipäivään. Kyläsuunnitelmat ovat taas välttämättömiä niille kylille jotka hakevat hankerahaa mihin tahansa hankkeeseen. Ilman kyläsuunnitelmaa ei voi olla rahoitettavia hankkeitakaan.

Kurikassa lähes kaikilla kylillä on kyläsuunnitelma, mutta niiden päivitys on tarpeen. Ja kyllähän esim. keskustaajamasta ja Panttilasta puuttuvat suunnitelmat kokonaan. Hankerahaa ei saa ilman niitä, joten ainakin näissä kylissä tarvitaan aktiivisuutta.

Myös Kurikan hankeryhmän puheenjohtaja ja Seinänaapurien ohjausryhmän jäsen Lasse Mukkala piti puheenvuoron ja kiitti kaikkia aikaisempina vuosina aktiivisesti työtä kylien hyväksi tehneitä. Itsekin olen tehnyt puhtaaksi kolme kyläsuunnitelmaa ja muutaman hankesuunnitelman Kurikan alueelta.

Ulkopuolista rahaa hankkeiden avulla on Kurikkaan tullut ainakin miljoona euroa.

Myös Kurikan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Maire Lammi oli paikalla ja kertoi terveisensä Kurikan kaupungin varauksista tulevalle vuodelle. Kaupunki osallistuu entiseen tapaan hankkeiden kustannuksiin omalla 30% rahoitusosuudellaan. Talousarviossa mainitaan erikseen että se koskee myös Länsi-Kurikkaa eli entistä Jurvaa.

Aiemmassa blogijutussa käsittelemäni EPK on myös aina käytettävissä. Etelä-Pohjanmaan kyläasiamies  Juha Pohjonen on  valmiina. Kun kyse on mistä tahansa kyläasioista, niin hän ja koko hallitus lienee käytettävissä.

Yhteystietoja löytyy sivustolta:

www.epk.fi

Ja Kurikan alueella kannattaa tietenkin aina muistaa www.kurikanseutu.fi -nettisivusto. Se on ihan kaikkien käytössä.

Kurikan Mr. Bean

Sunnuntai 23.11.2008 klo 23.51 - Juhani Eilola

Edellinen blogiteksti on niin raskas että laitetaan mukaan jotakin kevyempääkin.

Kaikille tapahtuu noloja tilanteita ja toivon että kerrotte niitä kommenteissa, mutta olen melko varma ettei kukaan ylitä seuraavaa tositarinaa. Ehkä se ei ole niin valtavan hauska, mutta kuvittele omalle kohdallesi seuraava tilanne.

Isoäidin luona

Olin perheen kanssa katsomassa isoäitiäni Teuvan vanhustentalolla. Hän asui rivitaloasunnossa jossa oli samasta tuulikaapista ovi kahteen asuntoon. Toisessa asunnossa ja kerhohuoneessa oli juuri hautajaiset meneillään.

Otin lapseni syliin ja istuin keinutuoliin. Keinuimme aika kauan tuolissa kun hän yhtäkkiä oksensi. Keinutuolin alla oli valkea villalankamatto, joten yritin kerätä oksennuksen syliini. Sitä tuli tietenkin mielettömästi. Olimme ympäriinsä oksennuksessa.

Pääsin keinutuolista pois niin ettei matto sotkeutunut. Mutta vaatteita ei voinut vetään pään yli pois, koska sitten hiuksetkin olisivat olleet tuhrussa. Päätin lopulta mennä suihkuun vaatteet päällä.

Suihkun jälkeen riisuin vaatteet ja jätin jalkaan vain lyhyet kalsarit.

Ulkona oli lunta ja pakkasta. Soitin appiukolle että toisi uudet vaatteet, mutta kun oli lauantai-ilta niin hän oli juonut eikä kenelläkään muulla ollut ajokorttia.

Etsimme asunnosta päällepantavaa, mutta mitään järkevää ei löytynyt ellei siksi laskettu isoäidin röyhelösilkkiyöpukua. En kuitenkaan suostunut laittamaan sitä. Olin naurettavan näköinen se päällä. Mitään hassumpaa ei enää voinut olla - ainakin luulin.

Lopulta päätin että menen nurmikon puolelta parvekkeen ovesta ulos ja juoksen päädyllä olevalle autolle. Se tuntui parhaalta vaihtoehdolta koska asunto oli viimeinen eikä kenenkään ohi tarvinnut mennä, kukaan ei näkisi kun vain toimii nopeasti.

Avasin oven ja juoksin niin kovaa kun pääsin päädyllä olevaan autoon. Muuten hyvä paitsi että se hautajaisporukka oli  kokonaisuudessaan siellä päädyllä !

En enää kääntynyt takaisin vaan juoksin kalsareillani hautajaisväen läpi autoon, käynnistin sen ja ajoin pois. 

Kävin vaihtamassa appiukon puhtaat vaatteet päälle ja tulin takaisin kun puna naamalta oli laskenut. Onneksi porukka talon päädyltä oli sillä aikaa kadonnut.

Enää nolompaa olisi ollut vain juosta isoäidin röyhelöpuku päällä.

Kunnioituksen oppiminen

Sunnuntai 23.11.2008 klo 21.14 - Juhani Eilola

Olen kirjoitellut niin paljon Matti Ollilan blogissa kommentteja että oma blogi meinaa unohtua. Toivon että olen voinut vaikuttaa siellä siihen että ihmiset pystyisivät näkemään toisissaan edes jotain hyvää. En tiedä olenko vaikuttanut niin vaiko toisinpäin, mutta toivossa on hyvä elää...

Sukupolvien saatossa on ollut nähtävissä selkeää kunnioituksen vähenemistä auktoriteettejä ja lähimmäisiä kohtaan. Esim. omien lasteni opettajat ovat tämän huomanneet. On selvää että jossain vaiheessa on palattava ainakin palanmatkaa kohti vanhoja arvoja.

Mutta on toisenlaistakin kunnioituksen puutetta. Nämä auktoriteetit ovat usein itse unohtaneet että he ovat palvelemassa valitsijoitaan, äänestäjiään, kuntalaisia, lapsia tai jotain muuta tässä mainitsematonta kohderyhmää.

Nämä kaksi yhteiskunnassa näkyvää piirrettä ovat jonkinlaisessa noidankehässä keskenään. Opettajakunnan yhtenä päätavoitteena opettamisen ohessa tulisi olla terveen itsetunnon kehittäminen lapsille. Jos se kasvatustavoite edes jollain lailla tuntuu lapsen elämässä, niin se kasvattaa kunnioitusta myös toisinpäin ja noidankehä alkaa helpottua. Ja koskee se sama lasten vanhempia perheen auktoriteetteina. Jokaisen lapsen pitäisi saada kokea olevansa hyvä jossakin, edes jossainmäärin ... edes sen verran että opettaja ja vanhemmat huomaavat sen eikä vain kielteisiä asioita.

Politiikassa mukana olevan henkilön tavoitteena ei pitäisi olla vain kruunun kirkastaminen itse kruunun takia, vaan miettiä miten asiat todella voisivat olla paremmin. Joku voi ehdottaa koulukuljetusten lopettamista ja saada tyydytyksen joko johonkin antipatiaansa jotakin ryhmää kohtaan tai sitten hän todella luulee olevansa hyvä poliitikko koska löysi säästökohteen. On vaikeaa asettua kärsijän asemaan tai edes aina huomata että joku kärsii. Ajan kanssa kypsyneet muutokset, keskusteluyhteys yleisön ja muiden poliitikkojen kanssa, julkisempi valmistelu ja edes pyrkimys säilyttää muille ihmisille tärkeitä palveluja vähentää tätä noidankehää. On aivan eri asia iloita toisen kustannuksella poliittisesta voitosta kuin olla pahoillaan ettei palvelua voitu enää pitää yllä ja se jouduttiin korvaamaan jollain muulla tavalla.

Mutta kaiken tämän yllä leijuu aitouden puute. Epäaitous on kuitenkin aika helppo aistia. Ihmisiä voidaan kehua myös ns. nuolemisen takia. Heitä voidaan muka arvostaa koska suhde heihin takaa jonkinlaisen aseman heidän rinnallaan. Heitä voidaan arvostaa koska näyttää hyvältä että minä arvostan jotakin.

Se on suuri kysymys:

Miten voimme aidosti kunnioittaa toisiamme?

Nyt täytyy sanoa että hiukan odotan kommentteja. Lupaan että pyhästi että seuraava blogijuttu on kevyempää mallia. Tämä vain oli tänään ajankohtaisena omassa mielessäni !

Ja laitetaan valokuvakin:

                    KUVA SENSUROITU

Tämä Kurikan kaupungin teknisen osaston naisporukka keitti pikkujouluumme aidosti hyvän jouluaterian !

Eteläpohjalaisia silmäteriä

Keskiviikko 19.11.2008 klo 21.47 - Juhani Eilola

Silmäterä on hassu sana. Partaterän meistä kaikki tietävät, mutta mikä on silmäterä? Vastaus löytyy Suomi-Englanti sanakirjasta: pupil ! Silmäterä on pupilli, silmän keskellä oleva, herkästi vahingoittuva ja näön kannalta tärkeä osa koko ihmisen anatomiaa. Ilman silmäteriä olisimme pimeydessä.

Suomineitokin tarvitsee pupillinsa. Isot talouskeskukset ovat vatsoja, jotka eivät koskaan saa syötyä itseään kylläisiksi. Ne ovat tärkeä osa yhteiskuntaa koska niistä siirtyy elinvoimaa kehon muihin osiin. Kun ne saavat terveellistä ravintoa kohtuullisessa määrin, niin koko Suomi voi hyvin ja sen voi nähdä myös silmistä. Mutta usein käy niin että ne syövät kaiken minkä pystyvät nielemään. Elinvoima alkaa kokonaisuudessaan siirtyä väärään suuntaan. Suomi-neito alkaa voida huonosti ja näkö alkaa hämärtyä, maha syö lopulta koko ihmisen hengiltä.

Pupillit ovat pieniä kyliä Suomen kartalla, ikkunoita siihen millä tavalla Suomessa kokonaisuutena voidaan. 
 

Aina kun isot alkavat syödä pienempiään, pienet kunnat ja kylät ovat vaarassa. Senkin takia kaikkiin 19 maakuntaamme on perustettu oma alueellinen järjestönsä, Etelä-Pohjanmaalla EPK eli Eteläpohjalaiset kylät Ry.

Sen hallituksessa on seuraavalla kaksivuotiskaudella edustaja myös Uudesta Kurikasta. Tainuskylästä Hilkka Pukkila ja minulla Lahdenmäen ympäristökylistä (Korpi, Juoni, Polvi, Pohjoiskylä) on kunnia toimia hänen varajäsenenään. Kunnia sen takia että saan kuitenkin olla mukana jokaisessa kokouksessa jakamassa sitä valtavaa ideamäärää joka sisimmästäni koko ajan pursuaa. (Lue: "Kunpa en istuisi koko aikaa hiljaa nurkassa")

EPK:n tavoitteena on aktivoida alueiden ja kylien omia toimijoita niin että he ottaisivat toiminnassaan huomioon kylien kehittämisen. Sitä kautta yritetään lisätä kylien vetovoimaa ja kyläläisten viihtyvyyttä.

Koska kyseessä on vapaaehtoisvoimiin perustuva hallinto, niin on EPK:lle on palkattu "neuvottelukone", maakunnallinen kyläasiamies. Ja täytyy sanoa että ainakin EP:llä valinta on onnistunut hyvin.

EP:n kyläasiamies on Juha Pohjonen Töysän Hakojärven kylästä. Hän on laavussa vasemmalla. Oikealla ovat hänen omat silmäteränsä, lapsenlapset Juliaana ja Joosefiina.

Toimikauteni alkaa vasta vuoden 2009 alusta. Kerron blogissani ensimmäisten kokousten tunnelmia kun se aika koittaa. Kyläteemaan palataan siis vielä monta kertaa - ellei täällä niin sitten Kurikanseutu.fi -sivustolla.

Suklaariippuvuus

Tiistai 18.11.2008 klo 21.20 - Juhani Eilola

On melkein pakko palata noihin eilisiin yläasteen näytelmiin ja rakentaa siitä aasinsilta JIK:iin.

Minna Leppinen kertoi pitäneensä yllätyksellisempänä ja erittäin hauskana käsikirjoituksena 9.H:n Suklaata suonissa...

Se on varmaan totta, nauroin melkein hengettömänä mm. psykologille joka yritti auttaa suklaariippuvuudesta kärsivää tyttöä mutta osoittautui lopulta itse todelliseksi parantumattomaksi ongelmatapaukseksi.

Suklaariippuvuuden takia naamaan oli tullut punaisia pisteitä eikä kaikki muutenkaan toiminut enää niinkuin piti.

Tästä pääsemmekin melkein heti aasinsillalle.

Olen ollut yllättynyt JIK:n liikelaitoskuntayhtymän johtajan Anna-Kaisa Pusan puheista ja kommenteista. Ja myönteisesti.

Olen aina odottanut että kuntoliikunnan ja muutenkin hiukan terveellisempien elämäntapojen puolesta tehtäisiin enemmän. Nyt tuntuu että Pusa on tuomassa tälle alueelle paljon vahvempaa ennaltaehkäisevää toimintaa kuin mitä täällä aikaisemmin on ollut. Ja onhan se totta, pitkäaikaiset suklaariippuvuudet ilman liikuntaa tekevät ihmisiä ennen aikojaan sairaiksi. Tavoitteena on että olisimme vielä vanhuksinakin hyväkuntoisia.

Toivottavasti JIK saa ohjattua myös omaa henkilökuntaansa liikunnan ja terveellisempien elämäntapojen pariin. Näyttää hullulta että joku puhuu muka vakavasti terveydenhuollon menojen ja resurssien lisäämisestä, mutta on itse osoitus siitä ettei ole nyt niin vakavissaan kun kyse on omasta terveydestä. Pusasta ei voi sanoa samaa. Hänellä ei ole punaisia pilkkuja naamassaan. Nyt alan uskoa että JIK oli ehkä sittenkin askel oikeaan suuntaan. Kun vain nyt näitä ajatuksia ei luottamusmiesorganisaatio pilaisi.

Vanhuksia yläasteella

Tiistai 18.11.2008 klo 0.29 - Juhani Eilola

Tänä iltana oli yläasteella teatteri-ilta, johon oli valikoitunut seitsemän hienoa näytelmää koulun sisäisen kilpailun perusteella. 

En edes muista monettako kertaa olin mukana nauttimassa tästä elämyksestä, mutta näytelmät olivat yhtä hyviä kuin aina ennenkin.
 

Tässä hauska tuokiokuva yhdestä näytelmästä. Nuoret olivat todella osanneet asettua vanhusten rooleihin. Tilanne näyttää melkein aidolta. Aivan loistavaa ! Mahtoivatkohan nähdä itsensä kuudenkymmenen vuoden päästä.

Kaikki me vanhenemme mutta rakkaus ei toivottavasti maailmasta koskaan kokonaan kuole. Mielestäni paras idea oli näytelmässä jossa kaksi koko ikänsä yksinäisenä elänyttä vanhusta rakastuvat toisiinsa katsellessaan muiden vanhusten luona käyviä lastenlapsia ja muistellessaan yhteistä nuoruutta.

Pari vihitään vanhainkodissa ja kun tilanteessa siirrytään 35 vuoden päähän tuosta hetkestä, niin myös heillä on vierainaan lastenlapsia. Tosi hauska käsikirjoitus. Ikävä ettei mukana ollut muistivälineitä että voisin kertoa käsikirjoittajan nimen. Joku joka sen tietää voi kertoa sen ja muutakin palautteessa.

Pari joka ehti vielä vanhainkodissa olessaan perustaa perheen. Tässä tarinassa oli hauskuutta ja todella hyvin rooleihinsa eläytyvä pari. Taisivat jopa saada osistaan Oskarit.

Ja olihan tietenkin omakin jälkikasvuni päässyt mukaan hiukan toisenlaisessa roolissa. Liekö perinyt jonkinasteisen pellen roolin minulta (toinen vasemmalta).

Yritän saada lisää tätä kuvasatoa tuonne kurikanseutu.fi -sivustolle kun ehdin. Kamerassa on useita hauskoja kuvia kaikista nähdyistä näytelmistä.

En nyt yritä etsiä mitään syvällisempää sanomaa näistä näytelmistä, mutta on hienoa että nuoret saivat loihdittua vanhusten rooleissa niin paljon iloa näytämölle. 

Vaivaisukon morsian

Sunnuntai 16.11.2008 klo 19.19 - Juhani Eilola

Olin koko aamupäivän Niinistön erämaassa tekemässä yksin mittaustöitä. Kun tulin kotiin niin ulkona ytimetkin vallannut vilu ei meinannut antaa millään periksi.

Laitoin television päälle, istuin nojatuoliin ja join kuumaa. Ansa Ikosen sanat jäivät palellessa mieleen: "Voiko tätä tulta koskaan olla maailmassa liikaa.."

Vaivaisukon morsianta pidettiin hulluna, kansankiihottajana, kirkon vastustajana, harhaanjohtajana jne. Oikeasti hän vain auttoi hädässä olevia ja palveli Jumalaa niinkuin siihen aikaan vielä joillakin oli tapana. Lopulta hänet kivitettiin vaikka hän halusi maailmaan vain tulta jonka äärellä jokaisen olisi hyvä ja lämmin olla. Mutta kun ihmiset alkoivat kunnella häntä, hänestä tuli uhka rovastin ja kirkon vallalle.

Tämä sopii uskonnon lisäksi myös mm. politiikkaan. Joku tavoittelee omaa valtaa ja joku miettii mistä löytyisi lämpöä kaikille. Saadut leimat vain usein sekoittuvat ja se joka aidosti välittää muista, leimataan vallanhimoiseksi.

Monella "Vaivaisukon morsiamella" on vilpitön sydän ja edellytykset toimia vaikka Mooseksena, mutta heiltä puuttuu Aaronin suu. Muistattehan miten Aaron puhui Mooseksen puolesta Faaraolle kun Mooses piti itseään taitamattomana? Nykyajan Aaronit ovat huomanneet, että riittää kun leuat käyvät vain omaksi eduksi. Luvattuun maahan ei päästä koskaan, sillä Aaron on unohtanut että Mooseksella on matkassa oma roolinsa. Puhe ilman tekoja on kuollut.

No nyt tätä yritetään tulkita kaikin mahdollisin tavoin. Ei kannata. Muistetaan vain että annetaan kaikille heidän oma persoonallinen arvonsa samoin kuin yhteistyölle. Ilman yhteistyötä yhteistyötarjoukset ovat kuolleita ;-)

Menneet ajat

Lauantai 15.11.2008 klo 16.32 - Juhani Eilola

Mikä sopisikaan paremmin ensimmäisen blogitekstin teemaksi kuin menneet ajat. Blogihan elää tästä päivästä pääsääntöisesti elämäänsä eteenpäin.

500 vuotta sitten Merijärvellä asusteli ensimmäinen Eilola. Sukunimen uskotaan syntyneen kahden talon erilaisista luonteenominaisuuksista: iloluontoisesta Ilolasta ja vakavamielisestä Ei-Ilolasta. Onnekseni tuo ei pidä paikkaansa. Merijärvellä oli kyllä vain kaksi taloa, Karkulahti ja Eilola, mutta Karkulahti ei ollut sen iloluontoisempi paikka kuin Eilolakaan, mieluummin päinvastoin.

Nimi lienee syntynyt sen sijaan isännän nimestä. Elof käsittääkseni viittaa norjalaiseen etunimeen. Elofia ryhdyttiin historiankirjojen mukaan kutsumaan Eeloi-isännäksi. Eilola on siis syntynyt käytännössä Olavi-nimestä, tosin sen kantaja oli joku viikinkikansan edustaja ;-)

Eelofin vaimon nimi oli muuten Lucia. Lucia toi valoa Merijärvelle... tutkiessani historiaa molempien jalanjäljet ovat hämärän peitossa, mutta olen laatinut mielikuvituksissani heille esi-historian. Turunlinnasta nimittäin katosi, karkasi tai kaapattiin mystisesti noihin aikoihin Lucia-niminen neito, ilmeisesti prinsessa. Hän on luultavasti karannut nuoren viikinkisankari Elofin matkaan. Viikinkiaika tosin päättyi jo 1100-luvulla, mutta historia on osoittanut että juuri tällä viikinkien sukuhaaralla on tehokas lisääntymisvietti. Itsellänikin on viisi lasta ja kahdeksan lastenlasta.

Olen myös jättien sukua, nimittäin Kurikan jätin Juha Miedon. Olemme molemmat polveutuneet Muurimäestä. Ja jos se ei riitä, niin olemme joskus myös suunnistaneet samassa kaupungin viestijoukkueessa. Oheisessa kuvassa pikkupikkuserkut vaihtavat kapulaa.

Ja kun olen vielä sukua kuuluisan tutkimusmatkailijan Samuli Paulaharjun vaimolle Jenny Paulaharjulle, niin näistä pitäisi muodostua aika jäyhä yhdistelmä.

Mutta eipä ole syntynyt... lopputulos on enemmänkin "anteeksi että olen olemassa" -tyyppinen.

Mutta ehkä nämä sankariainekset heilläkin ovat putkahtaneet esiin vasta vanhemmalla iällä.