31.03.2009

Niemistö Riitta

Riitta on "lievä" viisikymppinen, kolmen
aikuisen pojan äiti, joka tykkää lukea,
lauleskella ja kirjoitella. Hän on myös
innostuneesti mukana Etelä-Pohjanmaan
Murreseura ry:n toiminnassa sihteerinä.

Tämän sivun ensimmäinen runo syntyi kun Riitta
palkittiin murrerunokilpailun menestyksestä ja
miehelle myönnettiin Suomen Leijonan Ritarimerkki.


Runoratsu ja Leijonaritari

Arkipäivässä, tylsässä, tapahtumaköyhässä
ripaus romantiikkaa:
miehisen miehen keittämä aamupuuro
valmiiksi lautaselle annosteltuna,
maustettuna rutistuksella
ja ilkikurisella puhuttelulla ”runoratsuni”.
 
Mielelläni olenkin  oikean ritarin ratsu!
Leijonaritari - oikein päättivät, herrat, kerrankin!

Yhdessä, erottamattomina - ratsu ja leijona -
ratsastamme hyvässä ja pahassa
yli kivien ja kantojen, mutkaisten polkujen
ja vaikeakulkuisten maastojen seassa,
kuten vannoutuneet suunnistajat ikään,
kohti ruusunhohtoista auringonlaskua
siitäkin huolimatta tai juuri siksi ja sen tähden,
ihan kiusallammekin,
että kaikki väittävät valkean ratsun, prinssin
ja ikuisen onnenmaan olevan vain pelkkää satua.

 

Sinua varten olen tehty olemaan

Sinua varten olen tehty olemaan,
hengittämään tuoksuasi
aamuisin tyynyltäsi, johon rakkautesi
on jäänyt kytemään päivän ajaksi
syttyäkseen jälleen palavaksi
illan pimeydessä.

Katseeni koskettaa varjosi
ääriviivoja ja tunnen, miten
hymysi lämpö rakentaa
minua uudeksi viipale viipaleelta
ja voin kuulla ajatustesi
siipien hienoisen vavahtelun
sydämeni portilla.

Läheisyytesi on imeytynyt
ihooni syvälle ja elän siitä
päivästä päivään, kuin se olisi
ainoa ravintoni, joka pitää minut
voimissani ja hereillä keskellä
kaikkea ja ei mitään.

Sinua varten olen tehty olemaan,
rakastamaan ja ihailemaan
sinun olemustasi ja ääriäsi,
joita en kyllin voi lakata ihmettelemästä,
eikä järkeni käsitä tunteitteni
väkevyyttä – sinun ajattelemisesi
nostattamien aaltojen suuruutta.

Sulipa ihrat ihmispolon 

Hies päivän, hies toisen,
noin kolmannenkin kulutti
itseänsä liikuttaissa,
polttaessaan turhiansa.
Jo oppi tuntemaan nälän mielen,
aatokset puuttehen ainaisen.
Jouti herkut haaveisihin,
unelmihinsa pitopöy’ät.
Eipä sopinut niistä syy’ä,
ei maistoa murentaka.

 

Sulipa ihrat ihmispolon,
rasvat utran raukenivat,
haihtuivat savuna vallan,
usvana teille tiettymille,
unhottumihin kaukaisihin,
poies ulottumattomihin,
arvaamattomiin äärihin.

 

Nyt onpi laihat lonkanpielet,
lantiot ylen luisevat,
kalvakat posket lommollansa,
kavennehina komiat kasvot.
Niin myös rinnat riipallansa,
roikkuvinansa mai’ottomat.
Mahan kohalla kuoppa kolkko,
tyhjää täynnänsä vatsanahat.

 

Tuli so’asta arkipäivää,
työksensä taisto jatkuvasti,
kiusat ankarat seuraksensa,
kumppaniksensa halut hartahat.

Hengitys

Herran hengitys seuraa vierelläni,
edessäni, takanani, allani ja yläpuolellani.


Se on samalla kertaa lohduttava ja pelottava,
ahdistava ja rauhoittava, koskettava ja etäinen
– Jumalallisuuden käsittämättömyys
kurjan ihmisolennon tukena ja herättäjänä,
varoittajana ja johdattajana, kertakaikkisena,
suunnattomana ja ilmiömäisenä.


Joskus se nostaa hiukseni pystyyn
ja niskakarvoissani kihelmöi.
Sellaisina hetkinä hajoan.
Tunnen mitättömyyteni ja olemattomuuteni
täydessä voimattomuudessa.
Henkäys vain Häneltä, eikä minua enää ole.
Ja kuitenkin tässä hirvittävässä
heikkoudessa ja avuttomuudessa
Hänen voimansa vasta pääsee valloilleen,
eikä sitä voi, eikä enää haluakaan paeta tai vastustaa. 

 

Miksi suotta pelkään, kun kaikki on Hänessä.
Jeesuksen Kristuksen on syntymäni,
Hänen on koko elämänmatkani,
Hänen päätöksessään on viimeinen henkäykseni.
Hengitän Hänen henkeään, imen sitä keuhkoihini
ja sieluni salatuimpiin saakka,
että jaksaisin nostaa tämän viheliäisen olemiseni
jokaisena elämäni päivänä
– niin hyvänä kuin surkeanakin – Kristuskalliolle,
jossa on vakaa pohja väsähtäneille jaloilleni
ja jota Herran valkeus ja armo
lämmittävät ankarimpienkin pakkasten läpi.


Annan elimistöni tuntea raikkaan,
hapekkaan, riemullisen olotilan
ja vajoan ymmärrykselleni mahdottomaan rauhaan.
Kuulen Jeesuksen sydämenlyönnit omieni rinnalla,
verenkiertoni ja ruoansulatukseni alistuvat tyynesti
toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla
ja aivoni hyväksyvät vihdoinkin, että minä
en kykene koskaan käsittämään Herran mieltä,
sillä Hänen ajatuksensa eivät ole minun ajatuksiani.
 

Pakottaudun luottamaan, että Hän tietää minun parhaani,
koska Hän on minut luonut
ja puhaltanut minuun Elämän Hengen.
Jumalan tuuli puhaltaa,
missä haluaa, miten haluaa…
Ja minä saan turvallisin mielin
Herran opastamana antaa tuulen kuljettaa,
Hengen heiluttaa…