Jatkan elämäntarinaani myöhemmin, mutta muistutan muutamasta asiasta jotka olen jo maininnut aiemmissa teksteissäni:
1. Kun kokoonnutte, olkoon jokaisella jotakin annettavaa...
Kuten aiemmin sanoin, Luther ei pitänyt yleistyvästä ajattelutavasta että Jumala saapui kaupunkiin vain sunnuntain messuun. Koen itse saavani messussa paljon ja on hienoa että kuka tahansa ihminen saa joka sunnuntai astua avoimeen kirkkoon, istua perimmäiseen penkkiin (toivottavasti kenenkään tuijottamatta) ja kuten eräässä laulussa sanotaan, "viettää juhlaa sydämen". Siinä saa istua yksin Jumalan edessä ja antaa taakkojen lähteä harteilta purkamalla olemustaan Jumalan eteen. Joskus sielläkin voi kokea valtavia tunnemyrskyjä (tähän sanaan joku tarttuu). Esimerkiksi jokin viikko sitten ollessani ehtoollisella, juuri viinin kohdalla takanani oleva seurakunta nousi seisomaan ja aloitti seisaaltaan säkeistön "Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon poikansa..." Siinä oli jo taivaan tuntua!
Mutta se ei vielä ole mikään toimiva seurakunta, se on istuva, rukoileva, laulava, kolehtia keräävä ja sakramentteja jakava seurakunta. On selvää ettei siellä voi olla jokaisella jotakin annettavaa eikä vuorottain puhua kielillä eikä profetoida. Mutta silti Herra itse on heidän keskellänsä.
Kun Mooses tuli alas Siinailta jossa Herra oli, niin hänen kasvonsa loistivat. Niin loistavat kasvot kirkkaina myös messussa. Pyhimysten valokehiä ei ole temmattu tuulesta vaan todellisuudesta. Ja onko jotain hienompaa nähdä kuin se että aviopari loistaa yhteistä kirkkautta!
Puhuva, keskusteleva ja oppiva seurakunta on siinä tilaisuudessa jossa kokoonnutaan yhteen esim. yläsaliin tai vaikka luontokirkkoon ja jokaisella on mahdollisuus antaa jotakin. Millä virsi jne... Sielläkin Herra on Pyhässä Hengessä heidän keskellänsä. Se seurakuntakokous on hiukan erilainen, se ei ole messu. Jeesus itse järjesti paljon tuollaisia opetuskokouksia ja keskustelutilaisuuksia eri paikoissa. Rannoilla, temppelissä, puistossa, autiomaassa ja yläsalissa. On hienoa jos kirkossa on sekä messu että vapaita tilaisuuksia. Molemmat ajavat omaa tarkoitustaan.
Mutta tämäkin on vasta "kalenteriseurakunta" johon varataan aika - ei sellainen seurakunta joka elää ja on koko ajan ihmisen elämässä läsnä. Kristitty kun todella on kristitty joka hetki. Oikea elävä seurakunta on paikallisseurakunta, koti ja kaikki mikä on elinympäristöämme. Messusta saattavat ihmiset lähteä ympäri Suomea viikoksi olemaan jopa kokonaan jotakin muuta kuin tunnustavia kristittyjä.
Ellei meillä ole mitään muuta viikottaista yhteyttä kuin messu 100 km:n ajomatkan päässä olevassa kirkossa, niin emme ole ymmärtäneet Jumalan Sanaa ollenkaan oikein. Me elämme, emme käy elämässä! Jeesus käski antaa Keisarille sen mikä on keisarin ja Jumalalle sen mikä on Jumalan. Antaisitko itsesi keisarille? Et koska me olemme Jumalan ja keisarin ovat verot. Rahassa on keisarin kuva, meissä on Jumalan kuva.
Mutta liiankin pitkälle voi mennä. Kristitty ei ole näyttelijä, joka menee jokaiseen tienristeykseen räpläämään rukousnauhaa siksi että ihmiset häntä katselisivat. Eikä kristitty muutenkaan hae kristillisyydestä kilpailua muita vastaan. Ei hae etummaisia paikkoja vain siksi että erinomaisuus olisi näkyvissä.
2. Totuus
Tyttäreni antoi viimeisessä blogissaan ymmärtää että Jumalan sota-asu on joskus raskas. Totta, sillä se voi johtaakin vaikka mihin.
Mutta toisaalta, esim. totuuteen vyöttäminen tekee siitä kevyemmän, sillä valheessa eläminen rasittaisi ja lisäksi Jeesus sanoi "Minä olen tie, totuus ja elämä!" Se osa asusta on elävä. Ja me kristityt olemme oppineet puhumaan totta tai ainakin lähes totta. Emme ole täydellisiä eikä totuuskaan ole aina hyvästä. Joskus hiljaisuus on parempi.
Samoin kypärä, se estää ikävää liikennettä ulkopuolelta päähän. Kaikesta ei tarvitse huolestua eikä mennä sekaisin vaan pää saa turvassa levätä oikeassa uskossa ja opissa!
3. Ole hiljaa äläkä arvostele sillä "siitä teidät tunnetaan Hänen opetuslapsikseen että teillä on keskinäinen rakkaus."
Olen kirjoittanut positiivisia asioita seurakunnista. Voin vakuuttaa että tuon esiin myös puutteita ja pahoja virheitä että ihmiset oppisivat erottamaan lähimmäisen rakastamisen ja kiristämisen toisistaan.
Palaan seuravassa blogijutussa tähän kolmanteen aiheeseen pari viikkoa sitten näkemäni unen muodossa. Se kuvaa aika hyvin yhtä kristikunnan ongelmaa. Samalla käsittelen hiukan unien asemaa kristillisyydessä sillä oman seurakuntani opetuksen mukaan unet on kerrottava psykologille eikä seurakunnalle. En aio kertoa kummallekaan vaan kerron niitä tässä blogissani.
