Mistä uusi alku?

Maassa kuohuu, aallot iskevät rantaan ja kiviset rannat ovat vaahtoa täynnä. Maihinnousuveneet ja ensimmäiset ruumiit lojuvat rannalla. Sivistynyt kansa on  asettunut toinen toistaan vastaan. Mikään ei missään eikä koskaan ole kenellekään hyvä. Kaikkialla julistetaan ettei kotiseutu kestä koska se on täynnä osaamattomia johtajia ja äänestäjiään pelkääviä saamattomia päättäjiä.

Verenpaineet on syytä pitää kurissa olemalla onnellinen.

Toivoa huomiseen

Mistä me saisimme toivoa tämän kaiken epävarmuuden ja toivottomia näkymiä povaavien kommentaattoreiden maahan?

Kun valtakunnassa on todellinen kriisi ja sen olemassaolo on aidosti uhattuna, niin kansa kuin kansa alkaa nähdä yhteisen uhan yhteisin silmin. Nälkä, kylmä, taudit, luonnonkatrastofit ja vihollisen hyökkäys avaavat toisenlaisen kansallisen näkymän. Ehkä vasta tällaisessa kurimuksessa suomalainenkin näkee mitä hän menetti ja millaisen onnen hän kadotti.

Suomen sotien aikana kaikki tekivät kaikkensa ja olivat riippuvaisia toisistaan. Miehet tekivät osansa ja uhrasivat henkensä tämän maan puolesta. Naiset tekivät työnsä kotirintamalla ja ottivat vastaan ja hoitivat haavoittuneita. Ihminen joutui kaikkialla  antautumaan sekä toisen johdettavaksi että toisen hoivattavaksi. Meistäkin useimpien isovanhemmat ovat olleet tekemässä Suomesta tätä hienoa maata jossa olemme saaneet nauttia rauhasta lähes koko oman elinikämme.

Millainen riemu ja uuden rakentamisen aamu sitä syntyikään kun miehet palasivat rintamalta kotiin hengissä. Riitti kun perhe oli koossa jälleen. Ei tarvinnut ökyrakentaa nykypäivän omakotitaloa omaksi viihtymisekseen. Silloin jaksettiin rakentaa maata hiellä ja tuskalla ilman tämän päivän valituksia.

Mutta nyt me olemme henkisesti hukassa emmekä edes huomaa mikä onni on ollut syntyä Suomeen. Silmiin on kasvanut menestyksen kaihi! Vaikka meillä on kuu ja aurinko, niin silti jostakin on aina kaivettava huoli ja katkeruus hallitsemaan jokaista päivää ja yötä. Se on tuotava päivästä päivään kissankokoisin kirjaimin lehtien pääuutiseksi. Ihminen on sellainen - pitkä hyvinvoinnin aika saa meidät sokeiksi ja sokeus onnettomiksi.

Kun kaiken arvostelemiseen liitetään nykypäiville tunnusomainen itsekkyys ja usko omaan, muiden yli nousevaan paremmuuteen, niin maa on täynnä pikkuisia Napoleoneja nöyryyttämässä sekä pienempiään että isompiaan.

Uusi alku

Aloitetaan uuden kotikunnan rakentaminen empatian tuntemisesta, siitä että pidämme toisistamme ja haluamme toisillemme hyvää. Muutamme vapaaehtoisesti keskustelussa nimimerkkimme aidoiksi ihmisiksi ja annamme sillä tavalla kumppanille mahdollisuuden tunnistaa meidät ja mielialamme häntä kohtaan.

Elokuvissa syntyy sankareita palomiehistä, lääkäreistä, lentäjistä, poliiseista ja jopa koirista ja hevosista. Kun meillä kaikki tekevät parhaansa pelastaakseen paikkakuntansa ja maansa, myös virkamiehistä, luottamusmiehistä, yrittäjistä ja kansalaisista voi tulla sankareita. Jopa lammasten vaatteissa oleva susi voi päästä vapaaksi kuumasta kaksoisturkistaan.

Yhteisellä tahdolla ja yhteisillä näkymillä me olemme valmiit antamaan toiselle, valmiit luopumaan omistamme, valmiit auttamaan heikompaa, valmiit tukemaan myös vahvempaa silloin kun tämä osoittaa vaikkapa työnantajana olevansa mukana samoissa talkoissa.

Meillä on toivoa ja me voimme rakentaa parempaakin kuin onnettomuutta. Ne joille kuuluu päätöksenteko, he tehköön päätöksiä meidän onneksemme. Ja me muut, ollaan ihmisinä onnellisia ja välitetään lähimmäisistä. Se kuuluu onnelliseen arkielämään, ei se että olemme aina ja kaikkialla muiden tekemisistä ärsyyntyneitä, suu väärinpäin ja sielu vallihautana.